Oikeusjärjestyksessämme on katsottu hyväksi suojata tiettyjä oikeushyviä kuten henki ja terveys, yksityisyys ja perhe-elämä, omaisuus tai kunnia. Kannattaa huomata, että mielipahalta suojaamista ei kuitenkaan ole vielä katsottu tarpeelliseksi eikä loukkaantuminen (merkityksessä mielen pahoittaminen) käsittääkseni ole juridisesta näkökulmasta peruste vaatia viranomaistoimenpiteitä, rangaistusta tai hyvitystä.

Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, jää itse kunkin pohdittavaksi. Katsoisin kuitenkin ongelmalliseksi pitää subjektiivista tuntemusta minkään perusteena, vaan tulisi voida edellyttää asia-argumentointia.  Nähdäkseni yhteiskunta ei voi eikä sen tule ottaa vastuuta ihmisten tunne-elämästä. Lainsädännössä onkin kaikenlaisiin tunneperusteisiin vaatimuksiin perinteisesti suhtauduttu varauksella. Esimerkiksi kärsimyksestä voi saada korvausta vain hyvin rajoitetuissa tilanteissa (laki, HE), joskin perusteita on muutama vuosi sitten laajennettu. Juridinen näkökulma on ollut varsin talouskeskeinen: esimerkiksi kunniaa voidaan pitää eräänä taloudellisen toiminnan kulmakivenä -  kyse on maineen, ei ylpeyden suojaamisesta.

Joissain tilanteissa voidaan myös ihmetellä, onko kyse loukkaantumisesta lainkaan - vai pyritäänkö loukkaantumisväitteen varjolla vallankäyttöön.

Tiesitkö tällaisesta:

http://www.asiakastieto.fi/kuluttajille/luottokielto.jsp?l1=2

"Mikäli henkilöllisyystodistuksesi, passisi tai ajokorttisi on kadonnut ja epäilet jonkun käyttävän henkilöllisyyttäsi väärin, kannattaa sinun asettaa itsellesi luottotietorekisteriin oma luottokielto. Näin voit vähentää väärinkäytösten mahdollisuutta esimerkiksi luotollisten ostosten tai sopimusten teon yhteydessä ja säästyt yllättäviltä laskuilta."

Aikamoisen hinnan ovat luottokiellolle lätkäisseet, ei-vielä-niin-kauan-sitten tuo oli maksuton palvelu. Mutta lienee hintansa väärti.

*
Suomen asiakastietohan on siis se firma, joka ylläpitää luottotietorekisteriä ja johon mm. merkitään maksuhäiriöt. Oma-aloitteista luottokieltoa ei kuitenkaan pidä sekoittaa maksuhäiriömerkintöihin.

Jalkakäytävällä ajavat polkupyöräilijät. Olen totaalisen kyllästynyt loikkimaan jalkakäytävältä ajoradalle väistääkseni aikuisia polkupyöräilijöitä.

Vain alle 12-vuotiaat lapset saavat ajaa jalkakäytävällä. Piste.

Tekosyyksi eivät riitä moneen kertaan kuullut "mutt mä asun tällä kadulla", "ajoradalla on autoliikennettä,  pelottaa" tai "mutt mä ajan tooosi varovasti". Eikä se, että on tullut seudulta, jossa ei ole jalkakäytäviä, joten liikennesääntöjä ei tunneta. Eikä tottumus yhdistettyihin jalkakäytävä-pyöräteihin. Eikä se, että pyörätie kiertäisi peräti korttelin verran.

***

Tieliikennelaki, mm. 2, 2 a ja 8 §

Ilmaisenpa viimeinkin närkästykseni suvaitsevaisuustuputuksesta:

Ensinnäkin suvaitsevaisuuden oletettu suotavuus on mielestäni syytä kyseenalaistaa tai ainakin perustella. Nykyään sitä pidetään jopa notorisena tosiseikkana:

suvaitsevaisuus = hyvä, suvaitsemattomuus = paha. Piste.

(ainoana poikkeuksena: suvaitsemattomuutta ei pidä suvaita.) Asia ei kuitenkaan voi olla näin mustavalkoinen. Eikö hälytyskellojen pitäisi soida, kun suvaitsemisesta on tullut pakkosuorittamista? Kun suvaitsevaisuuskasvatusta pidetään tarpeellisena niin aikuisille kuin pikkulapsille (1,2,3, 4)? Kun oma järki ja tunteet väittävät muuta kuin suvaintakoneisto?
*

Toisekseen voidaan pohtia suvaitsemisen olemusta. Viimeksi näkyvästi suvaitsemista ja suvaitsevaisuutta kommentoi Kirkko ja Kaupunki -lehti kirja-arvostelussaan. Arvosteltavana ollutta Olli Löytyn kirjaa en ole lukenut, se myönnettäköön, mutta arvostelun mukaan Löytty kehottaa keinotekoisen suvaitsemisen sijaan puhumaan pikemminkin sietämisestä: "[..] realistisempaa kuin suvaitsevaisuudesta saarnaaminen olisi puhua reilusti sietämisestä; miten tulla edes jotenkuten toimeen keskenämme. Tarvitaan siis siedätyshoitoa: 'molemminpuolista, yhteistä kotoutumista, hidasta totuttelua toisen läsnäoloon, tuoksuun, ääneen, ulkonäköön, käytökseen, toiminta- ja ajattelutapoihin'".

Näinhän se on. Suvaitseminen on kieltämättä paradoksaalista. Aidosti suvaitseva ei aktiivisesti suvaitse, sen sijaan hampaat irvessä suvaitseminen ei suvaitsevaisuutta ole nähnytkään.

Suvaitsemisen ja sietämisen tosiasiallinen yhteys herättää kuitenkin kysymyksen, mitä kaikkea yksilön tai yhteiskunnan tulee sietää ja mitä se voi sietää. Miten sietäminen perustellaan? Riittävätkö kulttuuriset tai uskonnolliset syyt? Entä "mua huvitti"? Onko kaikki mitä ei ole kielletty sallittua? Koskeeko tämä vain lainsäädännön tasolla kiellettyjä tekoja, vai tuleeko ottaa huomioon myös kirjoittamaton sosiaalinen normisto? Miksi/miksi ei?
*

Kolmanneksi huomautan, että suvaitseminen lähenee varsin usein välinpitämättömyyttä, "mitä se mulle kuuluu" -asennetta. Ilmaiseeko välinpitämättömyys nuorekasta rentoutta, suhteellisuudentajua vai käytöstapojen ja paljon peräänkuulutetun vastuunkantamisen puutetta, on tapauskohtaista. Itse en kuitenkaan pitäisi välinpitämättömyyttä tavoiteltavana hyveenä.

Kaikenlaisia stereotypioita tulee luotua, ja toisinaan stereotyyppi on kollaasi, joka ei välttämättä realisoidu kenessäkään yksittäisessä henkilössä. Saatan tällä kertaa langeta juuri tuollaiseen tyypittelyyn. Silti näyttää, että kaikenlaista porvarillisuutta kammoava vihervasemmisto toisinaan perustelee näkökulmansa varsin poroporvarillisin argumentein.

Esimerkiksi kun eräitä nykyisen maahanmuuttopolitiikan lieveilmiöitä kuten turvapaikkashoppailua tai elintasopakolaisuutta kritisoidaan, varsin tavallinen vihervasemmiston vastalause on, ettei kukaan jätä kaikkea taakseen ja lähde tuntemattomaan paitsi hengenvaarassa. Kuitenkin yleisesti on tunnustettu, että Suomeen ja Eurooppaan tulevista turvapaikanhakijoista suurin osa tulee köyhistä maista, ja että köyhyys edesauttaa muuttoliikettä aiheuttavien sotien ja konfliktien syntymistä.

Niin kornilta kuin se kuulostaakin, näyttäisi siltä, että omaisuuden karttuminen saa ihmisen korostuneesti kaipaamaan vakautta. Läheisten ihmisten lisäksi omaisuus on jotain konkreettista, jonka menettämistä on helppo pelätä. Selkotajuisella tavalla taustalla olevaa ilmiötä on havainnollistanut esimerkiksi Halla-aho kirjoituksissaan: "Keskiluokkaa sinänsä uuden eliitin ei tarvitse pelätä, koska keskiluokalla on paljon hävittävää, ja se haluaa vain elää rauhassa, oli vallassa kuka hyvänsä.[..] Keskiluokka vastustaa aina radikaaleja muutoksia, koska sen hyvinvointi, esim. yrittäjyydestä kumpuava, on sidottu vakauteen."

Sen sijaan väki, jolla ei ole paljoakaan menetettävää mutta paljon saavutettavaa, lienee usein paljon alttiimpaa tarttumaan vastaantuleviin mahdollisuuksiin. Toki kaikkein heikoimmassa olevien on vaikea löytää voimavarat muutoksen vaatimiin ponnistuksiin. Kuitenkin mielestäni on johdonmukaista olettaa, että suuri osa juuri köyhien alueiden ihmisistä elää tilanteessa, jossa oljenkorteen kannattaa tarttua silloinkin, kun uhraukset ja riskit näyttävät hyvinvointivaltion kasvatista suunnattomilta.

Vähättelemättä perheestä eroon joutumisen tuskaa tai uuteen kulttuuriin sopeutumisen asettamia haasteita ei mielestäni ole perusteetonta arvella, että toisinaan lähdön taustalla ei ole välitön henkilökohtainen uhka pakolaissopimuksen tarkoittamalla tavalla. En kuitenkaan ole kiistämässä kenenkään oikeutta lähteä. Sen sijaan kyseenalaistaisin velvollisuuden ottaa vastaan. Tämähän on nykyisen ulkomaalaislainsäädäntömmekin lähtökohta.

Joten olenko ihan väärässä, kun kummastelen, että vihervasemmisto niin kärkkäästi muistuttaa, kuinka vaikea on jättää taakseen maallinen omaisuus ja saapua uuteen ympäristöön?

Junakohtauksen blogissa on käyty varsin mielenkiintoista keskustelua mieheydestä, testosteronista ja sen sellaisesta. Mainittakoon, että Juniksen postaus perustuu Birdyn tekstiin. Pointsit Junakohtaus & co:lle, että keskustelu avasi ainakin minulle miehistä näkökulmaa, jonka olen saattanut vain aavistaa.

Olen arkisen onnellisessa asemassa, että kohtaan lähes poikkeuksetta miehiä, joiden aggressionhallintakykyyn voi luottaa. Jopa siinä määrin, että saatan provosoida heitä joko tietoisesti tai ajattelemattomuuttani ja unohdan, että muunlaistakin on olemassa. 

Kuitenkin ne harvat kerrat, kun olen joutunut toteamaan varuillaanolon viisaammaksi vaihtoehdoksi, muistuttavat siitä, että nainen on sittenkin se heikompi astia. Vaikka mieheyteen ei liittyisi aggressiota, maailmasta se ei mihinkään katoaisi. Niin hullut kuin villi luonto petoineen ja uhkineen jäisivät. Siksi muistan olla kiitollinen siitä, että ympärilläni on miehiä, joiden tiedän tarvittaessa asettuvan maailman ja itseni väliin. On väliinasettumisen syynä sitten emootio, velvollisuudentunto, kulttuurinen taakka tai alkukantainen aggressio.

Väitänpä vielä loppukaneettina, että vaikka miehet pääsääntöisesti olisivat taipuvaisempia aggressioon ja väkivaltaan, niin naiset ovat taipuvaisempia julmuuteen. ; )

*****
Myös on Tuplis kommentoinut asiaa blogissaan.

Lähtökohtaisesti lääkärin asiakas tunnetaan nimellä potilas, ja niin yleinen kielenkäyttö kuin lääkärikuntakin tuntuisivat vierastavan asiakas-sanan käyttämistä. Vaikka perustilanne on, että lääkärin vastaanotolle saapuva henkilö todella potee jotain tautia tai vammaa, tavanomaista on myös, että henkilö tulee vain käyttämään lääkärin tarjoamia asiantuntijapalveluja. Rutiinitarkastus, jossa vain todetaan terveydentilan tai jonkin sen osa-alueen olevan kaikin puolin moitteeton ja jonka kimmokkeena ei ole edes ollut potilaan epäily sairaudesta, ei mielestäni tarkkaan ottaen pitäisi luoda lääkäri-potilas -suhdetta.

Asiantuntijapalvelun käyttäminen - hankittiin palvelu lääkäriltä, juristilta tai putkimieheltä - asettaa palveluntarvitsijan aina asiantuntijaan nähden alisteiseen asemaan. Toki terveydenhuollossa liikutaan intiimillä ja sensitiivisyyttä vaativalla alueella, mutta se ei mielestäni yksin ole peruste potilasasemalle. Suurin ero suoranaiseen kuluttajapalveluiden tarjontaan on, että lääkärin tulee perustaa päätöksensä hoidollisiin ja lääketieteellisiin seikkoihin. Kuitenkin jo nyt - kauneuskirurgia räikeimpänä esimerkkinä - tätä rajaa venytetään.

Terveydenhuollon ammattihenkilöitä, joiden asiakkaat ovat potilaita, ovat proviisori, psykologi, puheterapeutti, ravitsemusterapeutti, farmaseutti, sairaanhoitaja, kätilö, terveydenhoitaja, fysioterapeutti, laboratoriohoitaja, röntgenhoitaja, suuhygienisti, toimintaterapeutti, optikko ja hammasteknikko. Kuinkakohan moni näöntarkastuksessa asioiva, hammaskiven poistossa piipahtava tai puheterapiassa käyvä kokee olevansa potilas? 

Tulisiko siis silloin, kun lääkärin ja muun terveydenhuoltohenkilökunnan palveluiden kohde pikemmin ostaa tarpeelliseksi kokemansa asiantuntijapalvelun kuin tulee tautia potien hoitoa hakemaan, puhua ennemmin asiakkaasta kuin potilaasta? Entä kuluttajasta?

Juridisesta näkökulmasta on toki perusteltua, että lainsäädännössä kaikkinaisen terveydenhuollollisen toiminnan kohteena olemisen katsotaan luovan potiluuden. Laajahko sääntely luottamuksellisuudesta terveydenhuollon ammattihenkilön huolellisuusvelvoitteeseen on selkeintä toteuttaa yksinkertaisen terminologian puitteissa.

Muiden kiireiden vuoksi blogin ylläpitäminen on viime kuukausina jäänyt taka-alalle. En kuitenkaan ole ihan heti katoamassa minnekään. Stay tuned - Pysy tuunattuna.